• philia

Oireviestit



Meillä on ainutlaatuinen kyky spekuloida tulevaisuutta. Kyky varautua pahan päivän varalle itseasiassa tekee meistä ihmisiä. Entä sitten, kun tuo luontainen kyky ja lahja alkaa kääntymään itseä vastaan? Luulisin, että jokaisella ihmisellä on kokemus siitä, kuinka oma mieli jää junnaamaan ahdistavien tunteiden, ajatusten tai elämäntilanteen aiheuttaman stressin ympärille. Olo on kuin labyrintissa, josta ei löydä ulospääsytietä. Lupasin kirjoittaa blogipostauksen masennuksen murehtimisoireilusta eli ruminaatiosta. Siitä voisi puhua monesta eri näkökulmasta. Aloin itseasiassa kirjoittamaan alunperin "teknisempää" ohjeistusta siihen, miten ihminen voi auttaa itseään pysäyttämään päässä alituiseen pyörivät ahdistavat tunnelmansa. Koin kuitenkin, että se tuntui nyt väärältä. Siitäkin on tärkeä puhua ja toivottavasti voin jatkossa antaa mahdollisimman monille konkreettisia vinkkejä. Tänään haluan kuitenkin puhua jostain syvemmästä asiasta. Sellaisesta, joka ei liity ainoastaan murehtimiseen, vaan reaktioomme kaikesta sellaisesta kivusta, oireesta ja tunteesta, joka tietoisuuteemme pyrkii. Kävin eilen tapahtumassa, jossa lauloimme isolla porukalla intialaista chant-laulua. Laulaminen toimii meditaationa, melodia ja sanojen toistaminen kerta toisensa jälkeen auttaa mieltä fokusoitumaan tähän hetkeen jatkuvan vaeltelun sijaan. Laulaessa mieleeni tulvi yhtäkkiä syviä havaintoja siitä, mitä sairaudet, oireet ja kaikenlainen kipu pyrkii aikaansaamaan. Laulaminen siis auttoi mieltäni fokusoitumaan siihen infoon, mikä oli tulossa pintaan, asiaan, joka minun tuli oppia. Ymmärsin jälleen kerran ihmismielen ihmeellisyyden - voimme pinnistää ilmoille tai hätistää pois erinäisiä mielemme sisältöjä, mutta loppupeleissä ainoa, millä on merkitystä, on läsnäolo. Läsnäolon ei tarvitse eikä kannatakaan olla passiivista antautumista. Se voi olla vähän kuin puhelimeen vastaamista - "Hei, kuinka voin auttaa sinua?" Kun näemme oireemme kuin pieninä lapsina, jotka epätoivoisesti kaipaavat huomiotamme ja rakkauttamme (välillä rajusti kiukutellen...), ei voi olla kuin pikkuisen myötätuntoinen. Lapsen kiukuttelu on tärkeä viesti jostain, mitä hänessä tapahtuu, vaikka aikuinen ei aina (usein) osaisikaan tulkita, että mikä on huonosti. Aivan kuten vanhemmaksi pitää kasvaa pikkuhiljaa ja välillä jopa virheitä tehden, samoin myötätuntoiseksi omaa oireilua kohtaa kasvaminen Tämä ei edelleenkään tarkoita passivoitumista siinä mielessä, että esimerkiksi masentunut ihminen saa kehoituksen vajota syvemmälle sohvannurkaan voimaan entistä huonommin. Myötätunto on ensimmäinen ja viimeinen askel. Välissä on paljon toimintaa ja tietoisia päätöksiä. Myötätuntoon kuuluu mielestäni tärkeä lause: "Siitä huolimatta, että..." Siitä huolimatta, että juuri nyt sattuu, voin valita jonkun sellaisen toiminnan, joka auttaa ja vie eteenpäin. Tietoinen valinta on vapauden avain. Tämä on aktiivista myötätuntoa. Se sallii kivun ja kehoittaa samalla toimenpiteisiin. Paikalleen voi jäädä, moni jää. Voi kuitenkin myös kertoa omalle oireelle myötätuntoisesti, että sinä olet ollut olemassa tärkeää viestinvälitystä varten. Nyt kuuntelen. Sen jälkeen toimin niin, että voin mennä kohti sitä asiaa, johon viesti alunperin minua kehoitti. Uskoisin, että tämä asia on vapaus. Mikään tässä maailmassa ei ole niin pysyvää kuin muutos! Kukaan ei ole täysin jumissa. Tunne jumista on todellinen, mutta jumi itse ei ole sen todellisempi kuin mikään muukaan asia tässä maailmassa. Kaikkeen voi vaikuttaa, mutta tärkeintä on ensimmäinen ja viimeinen askel: Myötätunto itseä ja viestiä kohtaan. Se johtaa myötätuntoon toisia kohtaan. Me olemme täällä jakamassa ihmisyyden koko kokemuksen, yhdessä. Joka kerta, kun luulemme olevamme toisistamme erillisiä, näyttää maailma asian oikean laidan. - Mippi

#oireet

0 katselukertaa

© 2019 Philia. Proudly created with Wix.com